Our beloved VELI-PEKKA ‘VELLU’ NIITAMO passed away on Friday morning, December 14, 2012 at his home in Lauttasaari, Helsinki. After having suffered from a severe illness, he left us peacefully while sleeping in his own bed, surrounded by his closest family.

He is greatly missed and will always be loved by us.

Also the extended family, as well as many friends and colleagues share the deep feeling of loss.

Vellu was an extraordinary person. The house was always filled with warmth, energy, enthusiasm and laughter when he was around.

He left an immense empty space behind him, but he will always have a place in our hearts.

As family members, we wish to acknowledge and thank everyone for the kind support and outpour of condolences, flowers, gifts and words of wisdom.

As you know, Vellu was very social and active in many fields of life, both professionally and otherwise, in Finland and abroad. We created this remembrance website to celebrate and honour his life. We would like to learn how he touched your life. We would love to read about your happy moments and shared experiences with him in Finnish or in English in the comment spaces after this text. Your memories will be appreciated and cherished by us and they will comfort us during our time of sorrow and loss.

Anne, Annaliina, Jasmiina & Olli-Pekka

Praise Song For The Day

                             by Elizabeth Alexander 

Each day we go about our business, walking past each other, catching each others’ eyes or not, about to speak or speaking. All about us is noise. All about us is noise and bramble, thorn and din, each one of our ancestors on our tongues. Someone is stitching up a hem, darning a hole in a uniform, patching a tire, repairing the things in need of repair.

Someone is trying to make music somewhere with a pair of wooden spoons on an oil drum with cello, boom box, harmonica, voice.

A woman and her son wait for the bus.

A farmer consider the changing sky; A teacher says, “Take out your pencils. Begin.”

We encounter each other in words, Words spiny or smooth, whispered or declaimed; Words to consider, reconsider.

We cross dirt roads and highways that mark the will of someone and then others who said, “I need to see what’s on the other side; I know there’s something better down the road.”

We need to find a place where we are safe; We walk into that which we cannot yet see.

Say it plain, that many have died for this day. Sing the names of the dead who brought us here, who laid the train tracks, raised the bridges, picked the cotton and the lettuce, built brick by brick the glittering edifices they would then keep clean and work inside of.

Praise song for struggle; praise song for the day. Praise song for every hand-lettered sign; The figuring it out at kitchen tables.

Some live by “Love thy neighbor as thy self.”

Others by first do no harm, or take no more than you need.

What if the mightiest word is love, love beyond marital, filial, national. Love that casts a widening pool of light. Love with no need to preempt grievance.

In today’s sharp sparkle, this winter air, anything can be made, any sentence begun.

On the brink, on the brim, on the cusp — praise song for walking forward in that light.

      

Instead of flowers, you can celebrate Vellu’s life by making a donation on the account of Finnish Somalia Network (Suomen Somalia-verkosto ry).  The Network facilitates the work done by different non-governmental organizations towards peace and development in Somalia. See http://www.somaliaverkosto.fi/

BANK ACCOUNT: Suomen Somalia-verkosto ry, Danske Bank Oyj FI7780002710244368; BIC: DABAFIHH; reference ’Donation in the memory of Vellu Niitamo’

 

Yo-Yo Ma plays “A Pure Formality” by Ennio Morricone:

http://www.youtube.com/watch?v=eKJLKnPjtvo

The speech by a good friend, Jussi Hästbacka, at memorial ceremony on January 5, 2013 (in Finnish):

Ystävä  Jussi Hästbackan Muistopuhe Vellun muistotilaisuudessa 5.1.20013

VELLU IN MEMORIAM

I

Rakkaat Anne, Annaliina, Jasmiina ja Olli-Pekka

Hyvät omaiset ja ystävät!

Ystävien joukko, jota Vellun kuolema on koskettanut syvästi, on suuri.  Olemme menettäneet ystävän, joka on jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jota kukaan toinen ei voi täyttää, sillä ystävänä Vellu oli ainoa laatuaan, aivan korvaamaton.

Siksi on niin vaikea hyväksyä, että elämme nyt maailmassa, jossa Vellu ei ole enää mukana aktiivisena näkijänä ja kokijana, jakamassa  havaintojaan  meidän kanssamme.  Meidän on tästä eteenpäin tyydyttävä siihen, mitä olemme häneltä ehtineet vuosien varrella saada.

Meidän on surtava nyt, että voisimme varmistaa sen että pidämme jatkossakin Vellun muiston matkassamme sellaisena kuin hän oli, elävänä. Meidän on siksi hyvä muistella Vellun kanssa vietettyä aikaa, yhdessä jaettuja kokemuksia, yhdessä elettyä elämää. Käydä läpi yhteisiä muistojamme – nyt ilman Vellua. Vaikka se tekee välillä todella kipeää, me tiedämme, että siihen liittyvän menetyksen surun kohtaaminen on meille hyvin tärkeää.

II

Kohdatessamme vähä kerrassaan Vellun menetyksen lopullisuuden, me kaikki tulemme varmasti tarvitsemaan toistemme tukea. Eniten tietysti ne joiden jokapäiväisestä elämästä Vellu nyt puuttuu. Perhe, Anne ja lapset.  Tukea voivat antaa parhaiten toiset ihmiset, sellaiset jotka tunsivat Vellun. Siinä on kaiken surun kohtaamisen  ja lohdutuksen saamisen alkupiste ja ydin. Toisissa ihmisissä.

Jo pelkästään Vellun hymyilevän olemuksen ajatteleminen yhdessä antaa lohtua. Siitä muistamme hänen valoisuuteensa ja optimisminsa; huumorintajunsa, hauskuutensa ja naurunsa. Kaiken sen loppumattoman energian ja kyvyn unelmoida ja jakaa unelmiaan toisten kanssa ja tehdä niistä totta.

Me suremme ja silti en kuitenkaan tiedä onko surutyö voinut vielä todella alkaa? Voimmeko todella ymmärtää Vellun elämän päättyneen ja tiedämmekö mitä se tarkoittaa itse kullekin? Voiko sellaisen ihmisen kuolemaa käsittää, jonka muistikuva elää mielessä niin vahvana? Voiko sellainen ihminen ylipäätään kuolla, johon kontakti hänen eläessään on ollut aina niin vahvan elävä. Vellu ja kuolema tuntuvat yhä hylkivän toisiaan. Hitaasti kai tulemme sinuiksi asian kanssa. Ja menetyksen surun takaa löytyy silloin aina vaan uutta surua.

III

Viime vuosina me puhuimme Vellun kanssa aika ajoin kuolemasta ja Vellu katsoi olevansa sen suhteen tasapainossa, valmis sen kohtaamaan, kun sen aika tulee. Mitä pidemmälle hänen sairautensa eteni, sitä vähemmän huomiota ja aikaa Vellu halusi enää antaa kuolemasta puhumiselle. Hän halusi keskittyä jäljellä olevaan elämään. Luulen, että lähestyvä kuolema itsessään ei kuitenkaan pelottanut häntä. Vellu käsitti, että kuoleman pelko on pohjimmiltaan elämän pelkoa – ja Velluhan rakasti elämää, ei pelännyt sitä. Häntä vieroitti kuolemasta ainoastaan voimakas halu elää.

Vellu halusi olla ja oli elämän puolella loppuun asti. Hän ei halunnut sulkeutua  sisäiseen maailmaansa ja juuttua muistelemaan taaksejäänyttä  menneisyyttä. Hän tiesi, että elämää voi elää vain yhteen suuntaan: eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Rikkaan, täysipainoisen elämän kivijalkana hänellä  oli toki menneisyyden arvokkaat muistot ja aiemmista kokemuksista saadut opit , mutta Vellu halusi aina kokea ennen kaikkea käsillä olevan päivän – huominen mielessään.

Gösta Ågren sanoo runossaan: ”Ei ole niin, että kuolema alkaisi elämän jälkeen. Kun elämä päättyy, päättyy myös kuolema.” Luulen, että Vellu myös tiesi tämän siirtyessään ajasta ikuisuuteen. Meille hän jätti jälkeensä lukemattomat arvokkaat muistot ja ajatusenergiansa.

IV

Kakun ja minun pitkä jo opiskeluvuosina  solmittu ystävyytemme Velluun ja Anneen syveni ja lujittui vuosien kuluessa. Tapasimme paljon pariskunnittain, ja lasten myötä perheidemme välinen kanssakäyminen muodostui tiiviiksi. Oli yhteisiä vappuja ja uusia vuosia, yhteisiä  lomamatkoja, yhteisiä hiihto- ja pyöräretkiä. Oli yhteinen ystäväpiiri: Ulla ja Tapsa, Viivi ja Mikko. Oli ”perheet”.  Ja aina oli hauskaa.

Me urheilimme yhdessä, saunoimme yhdessä, juhlimme yhdessä, paransimme maailmaa yhdessä.  Vierailut Vellun ja Annen luona New Yorkissa ja Hilversumissa olivat ikimuistoisia, ja viimeisten kesien kamarimusiikkiviikot Kuhmossa jäivät mieleen suorastaan maagisina.

Vellu  rakasti tarinoita, niiden kertomista niiden kuuntelemista, niiden jakamista, niihin osallistumista. Hän teki havaintoja samalla sujuvuudella niin ulkoisesta todellisuudesta kuin myös omasta sisäisestä tunnemaailmastaan. Ne yhdistämällä syntyi hänen ainutlaatuinen tapansa generoida aina vain uusia ja mielenkiintoisa kulmia maailmaan, ja niitä hän oli aina valmis testaamaan ja kehittelemään eteenpäin  muiden kanssa. Hän teki havaintoja ennen kaikkia ihmisistä ja heidän suhteista toisiinsa. Niissä oli Vellun pysyvä fokus.

Vellu oli keskustelijana väsymätön. Hänen innostuneisuuteensa tarttui helposti kanssaihmisiin ja hänelle oli luontevaa solmia kontakteja uusiin ihmisiin vanhoja ystäviään unohtamatta.

Hänestä oli helppo pitää, hänen aitouttaan ja mutkattomuuttaan ei  voinut muuta kuin arvostaa ja kunnioittaa. Hän oli suora ja konstailematon vailla pyrkimyksiä asettua sen enempää toisen ylä- kuin alapuolellekaan. Vellulla oli nimenomaan  erityinen lahjakkuus  aina löytää tasavertainen suhde kulloiseenkin  keskustelukumppaniinsa. Hän ei välittänyt titteleistä, muodollisuuksista, hierarkkisista suhteista tai rakennelmista. Vain asiat itsessään ja se miten ne koskettivat ihmisiä olivat hänelle tärkeitä. Hänellä oli jäljittelemätön taito luoda keskustelukumppaniaan kunnioittava kontakti niin itseään nuorempiin kuin vanhempiinkin. Hän rakasti keskustelua, oli keskustelijana stimuloiva, asioiden välisiä yhteyksiä terävästi havaitseva, joskus tahallisen provokatorinen muttei  koskaan vastakkainasetteluja hyökkäävästi hakeva. Hän oli ystävänä hauska ja kuunteleva, herkkä ja empaattinen. Hän ei pitänyt suljetuista ympyröistä, vaan halusi yhdistää ihmisiä, auttaa luomaan kontakteja. Vellu oli kaikissa ihmissuhteissaan antelias, hänelle oli luontevaa panna hyvät asiat kiertämään.

V

Viime kesänä minun viisikymmenvuotispäivilläni  Vellu palasi yli kolmenkymmenen vuoden takaisiin aikoihin, muisteli kuinka olimme tutustuneet.  Olimme tulleet uudelta ylioppilastalolta opiskelijabileistä hänen kämpilleen Olariin ja jutelleet läpi yön. Vaikka tunsin vähän Vellua Mikon kautta jo aiemmilta ajoilta, tuota iltaa voi pitää meidän ystävyytemme alkupisteenä.  Kuinka kohottavaa  olikaan 19-vuotiaalle opiskelijapojalle  saada 24-vuotiaan kokeneen, maailmaa nähneen miehen jakamaton huomio! Muistan elävästi keskustelun tunnelman, vuorovaikutuksen tasavertaisuuden ja vastavuoroisuuden.

Muistan myös miten aamun jo sarastaessa Vellu esitteli minulle innostuneena sillä hetkellä lukemaansa kirjaa. Hän ehdotti että lukisin sitä ääneen. Kirja oli vetävästi kirjoitettu ja Vellu kuunteli lukemistani tekstiin vahvasti eläytyen. Se resonoi  täydellisesti sen hetkiseen elämäntilanteeseemme, nuorten miesten maailmaan, sellaiseen, jossa elämä oli valloitettavaksi annettu. Koko tulevaisuutemme tuntui aukeavan siihen eteemme –  elettäväksi ja koettavaksi tässä ja nyt.  Ja minulla oli vahva tunne, että olin saanut Vellun opastuksella siitä uudenlaisen otteen. Jo silloin syksyllä 1981.

VI

Joulukuussa 2012, muutama päivä ennen Vellun kuolemaa tapasimme viimeisen kerran. Vellu oli uupunut, nukkui, mutta havahtui unestaan hetkeksi keskustelemaan kanssani. Sama tuttu Vellu. Hän unelmoi rantajuhlista tulevana kesänä, siitä miten kutsutaan taas ystävät paikalle, grillataan ja otetaan ehkä vähän vinkkuakin. Sitten Vellu nukahti. Minulla ei siinä tilanteessa olisi ollutkaan sanoja käytössä. Olisin kuitenkin halunnut sanoa vielä jotain sellaista, joka olisi resonoinut oikealla tavalla senhetkiseen tunnelmaan, tilanteessa, jossa armoton sairaus oli pakottamassa Vellun päästämään lopullisesti irti otteensa elämästään, josta hän vain edelleen periksi antamatta halusi pitää kiinni – Anne ja lapset tukenaan. Olisin voinut vaikka lukea jotain siihen tunnelmaan sopivaa, vaikka Camus´n lyhyen, haikeatunnelmaisen novellin Mykät. Uskon että Vellu olisi pitänyt siitä. Luen nyt novellin viimeisen kappaleen, jonka kuvittelen alas Lokkikujalle meren rantaan.

”Kotona vaimo kysyi häneltä oliko kaikki sujunut hyvin. Hän ei vastannut mitään, hän peseytyi pesutuvassa ja istuutui sitten penkille, joka oli sijoitettu pengermän pientä muuria vasten. Parsittuja liinavaatteita riippui hänen päänsä päällä, taivas muuttui läpikuultavaksi; muurin takana näkyi lempeä iltainen meri. Vaimo toi anisliköörin ja kylmää vettä huokoisessa saviruukussa. Hän istuutui miehensä viereen. Tämä kertoi hänelle kaiken, pidellen häntä kädestä kuten heidän avioliittonsa alkuaikoina. Lopetettuaan kertomuksensa mies jäi istumaan hievahtamatta, katse tähdättynä merelle, jossa nopea hämärä jo kiirehti näköpiirin laidasta laitaan. Hän olisi tahtonut olla nuori, hän olisi tahtonut että hänen vaimonsakin olisi vielä ollut nuori, ja he olisivat lähteneet täältä meren taakse.”

__________________

MUISTOKIRJOITUS HELSINGIN SANOMIEN NETTISIVUILLA (5.1.2013)

http://muistot.hs.fi/muistokirjoitus/5257/veli-pekka-niitamo

 

____________________

 

OBITUARY IN ENGLISH

IN MEMORIAM

Veli-Pekka NIITAMO

M.Sc. (Eng.), psychologist

born 9th April 1957, Helsinki

died 14th December 2012, Helsinki

Veli-Pekka (Vellu) Niitamo has bid us a long, fond farewell and has passed away at his home in Lauttasaari, Helsinki, at the age of 55.

Vellu was a happy, contented man in every respect, a man who valued everything he had the fortune to experience. He was particularly proud of his family, his wife Anne and their three children, and cherished the presence of his close friends. The fact of approaching death was unable to shake his positive outlook on life: to the very last he was always thinking about all the things he might still achieve and busied himself organising matters for others as best he could.

Vellu Niitamo’s warm, open personality was a breath of fresh air in the business world, a quality that eventually gave rise to many deep, lifelong friendships with colleagues and business partners. As a boss, Vellu looked after his team with paternal fondness, cared about his co-workers as individuals, and enjoyed being able to serve as a supportive mentor for younger colleagues.

In addition to his degree in engineering, Niitamo achieved the highest possible qualification in psychology at the University of Helsinki. His professional career included an influential role at Jaakko Pöyry Consulting, a post at the United Nations headquarters in New York, and from 1995 he worked for Nokia, notably in a role as director of strategic know-how and customer innovations. During his time at Nokia, Vellu developed the ’Living Lab Model’ aimed at supporting ongoing collaboration between users and designers in the development of functional products and services. Before long he turned his sights to the foundation of an international, open Living Lab network. The network was quickly incorporated into numerous EU research programmes and Niitamo served as the first chairman of the European Living Labs Movement. Largely at his own initiative, 2010 saw the birth in Belgium of the European Network of Living Labs, and Niitamo immediately assumed an active role in the ENoLL council. The organisation now has 320 members spread across six continents. Having achieved his global dream, Niitamo helped organise domestic collaboration between universities, businesses and ministries in association with DIMES ry.

Niitamo fully understood the export potential of Finnish educational know-how, and his last position at Finpro saw him initiating one of the foremost projects in the field, Future Learning Finland. In addition to his main profession, over the years he served as an expert adviser to the EU, the Aalto University, the Technical Research Centre of Finland, Process Vision Oy, and the Massachusetts Institute of Technology, to name but a few. He was also a visiting professor at the University of Ulster.

At a time when there is often more talk than real vision, Vellu Niitamo was a natural and discerning visionary who came up with ideas in an uninhibited manner and dared to think outside the box in matters large and small. His suggestions and solutions were always grounded in firm professional understanding and a capacity for quick perception and association. At no point did he lose sight of his own deep sense of humanity. During his years at Nokia,  he did not hesitate to oppose share option arrangements for directors though the matter was to affect him directly.

Vellu’s almost bohemian appearance, complete with his crooked ties and ubiquitous chaotic piles of papers, would often raise an eyebrow with new collaborative partners. In Scotland, I had the pleasure of watching preconceptions disappear before people’s eyes as Vellu opened his mouth to reveal the skilled, intelligent, analytical professional that hid behind the relaxed exterior. Whether spending time at his familyfs summer house in Kirkkonummi or visiting conferences and head offices around the world, he always remained his own, unassuming self.

As a friend, Vellu was compassionate and straightforward, and in conversation he was attentive and open-minded – and more often than not endearingly digressive. He always had time to think deeply and constructively about aspects of human life.

Vellu was interested in everything and everyone. As a young man he was a gifted skier and enjoyed kart racing with his brothers. The discography of the group Suurkaupungin Kansa features a couple of songs composed by the young Veli-Pekka Niitamo, and in his final years Vellu became a regular visitor to the Kuhmo Chamber Music Festival. He was an avid reader, enjoyed going to the theatre, took a keen interest in all manner of sports, was an enthusiastic sailor, and felt perfectly at home travelling the world, often with the whole family.

Paradoxically, Vellu considered his years of illness as good years because he was surrounded by so much love. ‘Without the illness, I would never have experienced anything like this: people become so close.’ For his nearest and dearest, Vellu’s final year was a profound lesson in loving life and learning to let go.

What a wise, funny friend we have lost! Anne and the children have lost a loving husband and father; colleagues have lost an ebullient comrade whose infectious enthusiasm energised all those around him. Vellu will also be dearly missed by his extended family and wide circle of friends. And yet, how much he gave us! Vellu was always so full of life. And that exuberant, heartfelt laughter of his – that will ring in our ears for a long time to come.

Kristiina Lähde

The writer is a family friend and former colleague of Veli-Pekka Niitamo